C.2 Vokaalit

C.2.1 Yksinäisvokaalit eli monoftongit

Puhunnoksenalkuinen vokaalisegmentti merkitään alkavaksi ensimmäisen äänihuuliperiodin alusta. Spektrogrammissa nähdään formanttirakenteen vähitellen ilmaantuvan samassa kohdassa. Puhunnoksenalkuisen vokaalin edessä voi esiintyä myös glottaaliklusiili tai sen heikompi muoto, ns. puristussupistuma tai kova aluke. Selvästi erottuva glottaaliklusiili merkitään omaksi äännesegmentikseen (ks. kuva C.22).

Mikäli soinnin edellä tai tilalla on soinniton vaihe, josta vokaalin laatu on kuultavissa (kuiskattu vokaali), merkitään alkuraja tämän soinnittoman vaiheen alkuun. Frikatiivien, etenkin [s]:n vieressä on myös tyypillistä, että vokaalin alussa tai lopussa on soinniton tai heikosti soinnillinen vaihe, jossa konsonanttisegmentin varsinaista frikaatiohälyä ei kuitenkaan kuulu.

Vokaalin loppuraja merkitään kohtaan, jossa kyseiselle vokaalille tyypillinen formanttirakenne päättyy tai muuttuu epäselväksi spektrogrammissa (ks. etenkin ylemmät taajuudet, esim. formanttien F3, F4 ja F5 seutu), sekä kuulonvaraisin perustein. Huomaa, että vokaalisegmentin päättyminen ei välttämättä edellytä soinnin ts. periodisuuden päättymistä.

Vokaalin vieressä tai vokaalien välissä esiintyvä soinnillinen [hv] on usein vaikea rajata. Se erottuu vokaalista siten, että kun [hv]-äänne alkaa, nähdään aaltomuodossa amplitudin heikkenevän ja spektrogrammissa etenkin ylempien taajuuksien formanttirakenteen muuttuvan epäsäännölliseksi. Vastaavasti formanttirakenne selkiytyy ja amplitudi nousee [hv]:n päättyessä. Esimerkki [hv]:n rajauksesta on kuvassa C.11.

Kuva C.22: Puhunnoksenalkuisen vokaalin edessä saattaa esiintyä glottaaliklusiili [?], joka rajataan omaksi segmentikseen.

C.2.2 Diftongien segmentointi

Käytännössä diftongin (kaksi peräkkäistä, laadullisesti erilaista tavunsisäistä vokaalia) ja vokaaliyhtymän (peräkkäiset vokaalit, joiden välissä on tavuraja) välillä ei useinkaan ole selvää foneettista eroa. Siksi myös diftongin osat on syytä segmentoida erikseen äännekerrokseen, vaikka niiden erottaminen toisistaan onkin hankalaa. Vokaalien välinen raja sijoitetaan niiden välisen auditiivisen ja akustisen muutoksen keskikohtaan (ks. esim. C.24 ja C.12). Akustisesti raja voidaan usein helpoiten paikallistaa spektrogrammissa näkyvien formanttisiirtymien, erityisesti F2:n liikkeen puoliväliin.

Kuva C.23: Vokaalijono [i @ e] sanassa helmiäistä. Vokaalijonon osat on rajattava pitkälti kuulonvaraisesti, ja tulos on aina kompromissi. Koska sana esiintyy tässä puhunnoksen lopussa, on puhujan äänenlaatu nariseva koko vokaalijonon ajan, mikä erottuu esimerkiksi aaltomuodon epäsäännöllisinä periodeina.

Kuva C.24: Diftongi [o u] erottuu spektrogrammissa formanttien jatkuvana liikkeenä. Siirtymä on kuitenkin suhteessa hitaampi kuin approksimanteilla (ks. 16). Diftongin komponenttien (tässä [o] ja [u]) välinen raja on usein pelkkä kompromissi. Raja sijoitetaan formanttien liikkeen puoliväliin ja kuulonvaraisesti arvioimalla.