C.1 Konsonantit

Soinnittomat klusiilit on yleensä helppo tunnistaa lähes täysin hiljaisesta vaiheesta, jota seuraa yleensä lyhyt hälypurske. Nämä erottuvat sekä äänen aaltomuodossa että spektrogrammissa.

Soinnillisissa klusiileissa äänen amplitudi heikkenee klusiilin ajaksi. Hälypurske on toisinaan hankala löytää, ja sitä kannattaa yleensä etsiä tarkasti äänen aaltomuodosta. Huomaa, että soinnittoman klusiilinkaan alussa sointiääni ei pääty täsmällisesti vaan saattaa jatkua hieman klusiilisegmentin puolelle.

Klusiilin alku merkitään kohtaan, jossa edeltävän vokaalin tms. soinnillisen äänteen formanttirakenne päättyy ja aaltomuoto muuttuu korkeiden taajuuksien vaimenemisen vuoksi ''pyöristetyksi''. Klusiilin loppuraja on kuulonvaraisesti määritettävä kohta heti laukeaman eli hälypurskeen jälkeen. Loppuraja merkitään siihen, missä klusiilin tarkka artikulaatiopaikka ei enää erotu; kuitenkin korkeintaan noin 2-3 äänihuuliperiodin päähän laukeamasta.

Jos soinniton klusiili esiintyy puhunnoksen alussa, klusiilisegmentiksi rajataan ainoastaan laukeamavaihe (ja mahdollisesti sitä seuraava äänihuuliperiodi tai pari), sillä tässä tapauksessa on mahdotonta päätellä, missä kohden puhujan klusiiliartikulaatio on todella alkanut (ks. kuva C.1).

Esimerkkejä [p]:stä kuvissa C.11, [t]:stä kuvissa C.2, C.3 ja [k]:sta kuvissa C.2, C.4, C.18. Esimerkkejä soinnillisesta [d]:stä on kuvissa C.5 ja C.6 ja soinnillisesta [b]:stä kuvassa C.7.

**Kuva C.1:** Puhunnoksenalkuinen klusiili rajataan alkavaksi laukeamahälyn alusta, sillä yleensä tässä tilanteessa ei ole mitään keinoa todeta, missä kohtaa puhujan klusiiliartikulaatio (eli klusiilin sulkeumavaihe) on todella alkanut.

**Kuva C.3:** Äänteet [@ s t &] sanassa *sijasta*. Huomaa, että klusiilien (tässä [t]) laukeaman yhteydessä saattaa toisinaan esiintyä useita artikulaatioliikkeen aiheuttamia hälypiikkejä tai maiskahduksia. Kyseessä on kuitenkin vain yksi äännesegmentti.

**Kuva C.5:** [d]-äänteen rajaaminen sanassa *titaanidioksidin*. Huolellisesti äännetyssä [d]:ssä sointi eli periodinen rakenne jatkuu koko äännesegmentin ajan, ja äänteen loppuvaiheessa esiintyy pieni hälypurske.

**Kuva C.6:** Vokaalienvälinen [d_(] sanassa *koskemattomuuden*. Vokaalien välissä esiintyy suomessa usein puhtaan [d]-klusiilin sijaan napausäänne, jota merkitään Worldbet-tarkkeella [_(]. Huomaa, että tämä äänne ei merkittävästi eroa yksitäryisestä [r_(]:stä.

**Kuva C.7:** [b]:n rajaaminen sanassa *bangladeshille*. Huolellisesti äännetyssä [b]:ssä sointi eli periodinen rakenne jatkuu koko äännesegmentin ajan, ja äänteen loppuvaiheessa esiintyy pieni hälypurske.

C.1.2 Frikatiivit

Frikatiiviäänteiden rajauksessa ensisijaisena kriteerinä käytetään frikatiivihälyä, joka yleensä erottuu selvästi sekä aaltomuodossa että spektrogrammissa. Lisäksi apuna käytetään kuuntelua - raja merkitään siten, että esimerkiksi frikatiivin tarkka artikulaatiopaikka ei kuulonvaraisesti erotu viereisessä äänteessä.

[s]-äänteessä frikaatiohäly näkyy selvästi tummana spektrogrammin ylälaidassa (ks. kuvat C.8, C.4, C.3). [z]:ssä mukana on lisäksi sointia (myös suomessa [z] esiintyy usein vokaalien tai muiden soinnillisten äänteiden välissä, ks. esim. kuva C.9). [f]:ssä häly on vaimeampaa ja matalammilla taajuuksilla.

[h]-frikatiivi on sikäli erikoinen äänne, ettei sillä suomessa ole yhtä tiettyä artikulaatiopaikkaa, vaan [h]:n viereiset vokaalit vaikuttavat voimakkaasti sen artikulaatioon ja väriin (ks. esim. kuvat C.10 jaC.11). [h] onkin suomessa usein jonkinlainen ''soinniton vokaali'', ja vokaalien välissä esiintyessään se erottuu naapureistaan lähinnä vain henkäyssoinnillisen äänenlaatunsa perusteella. Kokonaan soinnillinen [h] merkitään [hv].

Huomaa, että suomen /v/ on tavallisesti pikemminkin approksimantti [V] kuin ''tiukka frikatiivi'' [v]. Jos käytät merkintää [v], pitäisi äänteessä siis olla mukana jonkinlaista frikaatiohälyä. Esimerkki kummastakin tapauksesta näkyy kuvassa C.12.

Frikatiivien kummallakin puolella esiintyy artikulatorisista syistä usein soinnin heikentymistä (henkäyssointia) tai soinnittomuutta. Tämän ilmiön vaikutusalue ei välttämättä kuulu frikatiivisegmentin sisälle.

**Kuva C.9:** Äänteet [y z y] sanassa *kysymysten*. Vokaalien välissä esiintyy usein soinnillinen [z] soinnittoman [s]:n sijasta. Aaltomuodossa näkyy silloin periodisuutta koko konsonantin ajan, ja spektrogrammin alaosassa on vastaavasti tumma kaistale. Ero on myös kuultavissa.

**Kuva C.10:** Vain loppuosastaan soinnillinen [h] sanassa *hyvällä*. Edeltävä äänne on soinniton klusiili [t], jonka laukeamahälyn jälkeen [h]:n alkuraja on sijoitettu.

**Kuva C.11:** Äänteet [u hv u] sanassa *puhumiseen*. Vokaalien välissä esiintyy usein soinnillinen [hv] soinnittoman [h]:n sijasta. Aaltomuodossa näkyy silloin periodisuutta koko konsonantin ajan, ja spektrogrammin alaosassa on vastaavasti tumma kaistale. Ero on myös kuultavissa.

**Kuva C.12:** Frikatiivi [v]:n ja approksimantti [V]:n esiintymät sanassa *koeputkivauvaa*. Frikatiivin loppuvaiheessa esiintyy hieman korkeataajuista hälyä, ja tämä äänne myös kuulostaa ''kireämmin'' äännetyltä kuin jälkimmäinen, vokaalimaisempi [V]. Kumpikin äänne rajataan kuulonvaraisesti ja spektrogrammin sekä intensiteettikäyrän perusteella. Äänteisiin liittyy intensiteetin selvä lasku.

**Kuva C.13:** Puhunnoksen alussa frikatiivi [v]:n taikka muiden soinnillisten äänteiden alku merkitään kohtaan, jossa aaltomuodossa näkyvä ensimmäinen periodi alkaa ja jossa aaltomuotokäyrä nousee ylöspäin ja ylittää nollakohdan.

C.1.3 Likvidat

Suomenkielisessä puheessa esiintyvät yleensä alveolaarinen [l] tai velaarinen [L]. Likvidoiden rajaaminen on joskus hyvin vaikeaa, sillä ne muistuttavat paljon vokaaleja eivätkä erotu spektrogrammissa viereisestä vokaalista juuri muuten kuin formanttisiirtyminä. Likvidan rajaaminen tapahtuukin kuulonvaraisesti ja spektrogrammissa näkyviä formanttien liikkeitä tarkastelemalla. Esimerkkejä [l]-segmenteistä on kuvissa C.14, C.16 ja C.15.

**Kuva C.14:** Vokaalienvälinen [l] sanassa *oleellisten*. [l]:n rajat erottuvat lähinnä tutkimalla spektrogrammissa näkyvää formanttirakennetta ja kuuntelemalla. Jälkimmäinen [l] on tässä merkitty palataalistuneeksi, mikä johtuu seuraavasta [i]-vokaalista.

**Kuva C.15:** Vokaalienvälinen [l] sanassa *tutkimukselle*. Huomaa, että äännekerrokseen ei merkitä konsonantin fonologista pituusastetta! Tässä on teoriassa kyse pitkästä konsonantista eli geminaatasta, mutta äännekerroksen annotaatiossa käytetään vain äänteen foneettista merkkiä. Nimikoidun segmentin fyysinen kesto taas voidaan mitata, eikä sitä tarvitse erikseen merkitä nimikkeeseen. Kuvasta näkyy, että kyseisen sananmuodon kannalta fonologisesti lyhyt [s] on kuitenkin kestoltaan suunnilleen yhtä pitkä kuin fonologisesti pitkä [l].

C.1.4 Nasaalit

Nasaalikonsonantit näkyvät spektrogrammissa vaimeampina soinnillisina alueina, joiden formanttirakenne ei erotu selvästi. Nasaalisuus leviää tyypillisesti viereisiin äännesegmentteihin, sillä nenäportin avaaminen ja sulkeminen ovat artikulaatioliikkeinä suhteellisen hitaita. Nasaalikonsonantin rajat merkitään kuitenkin siten, että konsonantti alkaa sillä hetkellä kun puhujan suuhun muodostuu täydellinen sulkeuma ja päättyy, kun sulkeuma avataan. Sulkeuman alku ja loppu erottuvat yleensä äänen aaltomuodossa ja/tai spektrogrammissa. Sulkeuman aikana aaltomuoto pehmenee tai ''pyöristyy'' korkeiden taajuuksien vaimenemisen vuoksi.

Nasaalikonsonantin artikulaatiopaikkaa on usein vaikea tunnistaa oikein kuuntelemalla muutaman segmentin pätkää, joten on tärkeää kuunnella myös koko sanaa ja muuta kontekstia.

Esimerkki [m]:stä kuvassa C.17, [n]:stä kuvassa C.16 sekä [N]:stä kuvassaC.18.

**Kuva C.16:** Äänneraja [n l] sanassa *minkäänlaisia*. Konsonanttien keskellä erottuu sekä aaltomuodossa että spektrogrammissa pari pientä hälypursketta, jotka ovat aiheutuneet kielen tahattomista maiskahduksista artikulaatioliikkeen aikana.

C.1.5 Tremulantit

Suomessa esiintyy tremulanteista lähinnä [r]. Tremulantteihin liittyy useita perättäisiä sulkeumia ja avaumia, jotka [r]:n tapauksessa tuotetaan kielen kärjellä. Monimutkaiseen artikulaatioon liittyy kielen asento, joka aiheuttaa äänteeseen ''r-mäisen'' eli retrofleksisen vaikutelman. [r]-äänne merkitään alkavaksi siitä kohdasta, jossa tämä retrofleksisyys alkaa, ja päättyväksi siihen kohtaan, jossa ''r-mäisyys'' suunnilleen päättyy. Rajaamisen apuna käytetään kuulohavainnon lisäksi spektrogrammia, jossa näkyvät formanttirakenteen muutokset ja vaimentuminen auttavat rajan määrityksessä (ks. esim. kuva C.19). Varsinkin vokaalien välissä lyhyt /r/ esiintyy yleensä yksitäryisenä ns. napausäänteenä [r_(] eikä monitäryisenä tremulanttina [r] (ks. esim. kuva C.20).

**Kuva C.19:** Äänteen [r] rajaus sanassa *arvoa*. Huomaa, että [r]:n sisällä on useita vaiheita: tässä tapauksessa kaksi sulkeumaa. Kielen asennon muuttuminen retrofleksiseksi erottuu formanttirakenteessa.

**Kuva C.20:** Vokaalienvälinen [r_(] sanassa *perusteita*. Vokaalien välissä esiintyy usein monitäryisen tremulantin sijaan yksitäryinen napausäänne, jota merkitään Worldbet-tarkkeella [_(]. Vastaava äänne voi esiintyä myös vokaalienvälisen [d]:n tilalla, ks. kuva C.6.

C.1.6 Approksimantit eli puolivokaalit

Approksimanteille (toiselta nimeltään puolivokaaleille) on tyypillistä vokaalimainen artikulaatio, jonka aikana tapahtuva artikulaatioliike on kuitenkin äänteen hallitseva ominaisuus. Suomenkielisessä puheessa esiintyvät yleisimmin approksimantti [j] sekä labiodentaalinen approksimantti [V], jota on kuvattu kohdassa 16, ja lateraaliapproksimantti [l], jota on kuvattu kohdassa 16.

Varsinaista hälyä tai laukeamavaihetta ei approksimantteihin kuulu. Tämän vuoksi approksimanttien segmentointi tapahtuu spektrogrammin formanttirakenteen ja mahdollisesti intensiteettikäyrän perusteella, koska äänteen aikana luotava vähäinen kapeikko saattaa aiheuttaa äänisignaalissa lievän intensiteetin laskun. Usein approksimantti on vastaavan vokaalin kanssa akustisesti identtinen. Approksimantti kannattaakin yrittää segmentoida silloin, kun se on oman kielitajun perusteella oletettavissa (esim. ja-sana kannattaa mieluummin segmentoida [j A] kuin diftongina [i a], vaikkei näillä olekaan artikulatorisesti juuri mitään eroa). Esimerkki [j]-äänteestä on kuvassa C.21.

**Kuva C.21:** Vokaalienvälinen approksimantti [j] sanassa *sijasta*. [j] erottuu viereisistä äänteistä lähinnä formanttien jatkuvana liikkeenä.